Kuinka paljon helpompaa olisi.
Kun ei olisi niitä muita.
Traumoja.
Kun voisi olla hetken niin, ettei tekisi mieli näyttää maailmalle keskaria.
Tai paremminkin, kun on tuollainen 'ei-keskaria' fiilis, niin pystyisi nauttimaan siitä ilman, että odottaa koko ajan, että milloin se keskari-fiilis taas tulee.
Milloin se taivas kaatuu niskaan.
Milloin ne seinät luhistuvat päälle.
Jos ei tarvitsisi aina taistella.
Olisi se helvetin tylsä tavallinen arki.
Kun se suurin ongelma jatkossakin olisi se yhden viinirypäleen puuttuminen.
Olisi aidosti onnellinen.
Ilman sitä varjoa takaraivossa.
Ne tietyt asiat vain jättävät pysyvän jäljen.
Ne jäljet tulevat aina välillä esille.
Sitten säälitään, pahoitellaan, kuunnellaan.
Kunnes on taas mennyt 'tarpeeksi' aikaa.
Eihän sitä sitten enää tarvitse huomioida. Eihän?
Eihän sitä enää tarvitse miettiä?
Sehän meni jo?
Ai, eikö mennytkään.
Ei, ei mennyt.
Tuli takaisin.
Palaa aina takaisin.
Kun ei ne nalle-karkit vaan mene tasan.
Eipä mulla muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti